Muutto Etelä-Karjalaan lähenee uhkaavaa vauhtia. Avoimin mielin olen sinne toki lähdössä täältä pääkaupunkiseudun humusta. Mitenhän sinne kuitenkaan sopeutuu? Mies tekee pitkää päivää ja vieraassa kylässä lapsen kanssa ei ihan hevillä ihmisten ilmoille uskaltaudu. Ja vielä raskaana. 

Miten onnistuinkaan saamaan sen selvän haamuviivan testiin juuri nyt? Maanantaille tilasin lisää testejä, joilla saadaan tähänkin lottoarvontaan varmistus. Kohtalon ivaa, että esikoista yritettiin vuosi ja nyt kun luotin siihen että toisessa menee vähintään yhtä kauan, niin ekasta ovulaatiosta tärppäs. Just joo. Liian helppoa, sanon minä. Tässä käy vielä huonosti. 

Jotenkin huvittaa muuttaa kaksioon, jos neljättä perheenjäsentä odotetaan saapuvaksi joulukuulle. Mutta jostain se on taas aloitettava. Uusi paikkakunta ja kaikki. Olisinpa mielelläni synnyttänyt tämän toisenkin Kätilöopistolla. Mutta käynnistystä en mielelläni kokisi enää. Rasittaa ajatuskin siitä ronkkimisen ja lääkkeiden määrästä. Ei raskausmyrkytystä eikä hepatoosia, kiitos. 

Kaikkien näiden synkeiden mietteiden alla minussa heräsi ostoshirmu. Jo uusi asunto vaatii toki uudet huonekalut. Lamppuja, tauluja, sohva, uusi ruokailuryhmä.. Miehelle tuossa olisi ollut jo tarpeeksi. Mutta että uusi vauva? Sille tietysti aletaan hankkia kaikkea mitä esikoiselle ei ehditty tai tajuttu valmiiksi ostaa. Ja tuplarattaat. Ne tuplarattaat mistä haaveilin. 

Fuyu